Maailmankuvani

Tämänhetkinen maailmankuvani on käsittääkseni uniikki. Paitsi että sitä on vaikea kuvata lyhyesti, se myös muuttuu koko ajan. Työstän maailmankuvaani julkisesti, Github:issa sijaitsevassa korttitalossani.

Lyhyesti määriteltynä maailmankuvani on anti-materialistinen ja anti-objektivistinen, mutta tieteelliseen metodiin ja konstruktivismiin nojaava. Uskon, että meidän sisäinen todellisuutemme ja ulkoiseksi kokema todellisuutemme tavallaan peilaavat toisaan.

Karkean mielikuvan maailmankuvastani voi saada seuraavasti. Ajattele ensin, että — päinvastoin kuin yleensä meille opetetaan — aivot eivät luokaan tietoisuutta. Se, mitä koemme ja tiedostamme, ei olekaan jotain, minkä aivot luovat ja jonka jotenkin “maagisesti” koemme.

Kuvittele sitten, että aivot ovatkin jonkinlainen antenni ja elokuvateatteri. Tietoisuutemme on jossain muualla. Aivomme ovat elin, joka tavallaan “vastaanottaa” tuon tietoisuuden sisällön ja “projisoi” sen siksi kokemukseksi, jonka koemme. Tietoisuus on siis ensin ja kaikki kokemamme, myös tämä fyysinen maailma, on “vain” tietoisuuden itsensä luomaa sisältöä.

Tälla karkealla tasolla maailmankuvani on melko samanlainen kuin mitä mm. Bernardo Kastrup ja Federico Faggin kuvaavat.

Mutta ei se ole niin yksinkertainen.

Olin ennen …

Ennen vuoden 2021 śaktipāta-kokemusta maailmankuvani oli tiukan materialistinen. Olin lukenut satoja kirjoja ja tuhansia artikkeleita, joiden avulla olin tarkentanut itselleni koherentin, lähes objektivistisen, reduktiiviseen fysikalismiin perustuvan maailmankuvan, jossa tietoisuudelle ei juuri ollut tilaa. Tätä myötä olin päätynyt myös emotionaaliseen umpikujaan.

Herääminen

Tuosta umpikujasta minut nosti Śakti. Mutta tätä en silloin tiennyt.

Kuvaannollisesti sain kavioniskun suoraan otsaluuhun. Kokemus kesti viikkoja ja jollain tasolla yli puoli vuotta. Yhtäkkiä en enää elänytkään siihenastisessa fyysisessä todellisuudessa, vaan aivan jossain muualla. Kokemukseni ja käytökseni muuttuivat niin paljon, että jokut läheiseni kuvittelivat minun olevan psykoottinen. Heitä ei vakuuttanut edes se, että sekä psykiatrini että psykoterapeuttini kertoivat muuta. Aurorastakin minut heitettiin ulos alle vuorokaudessa, koska olin liian selväjärkinen.

Olen kuvannut tuota kokemusta seuraavasti:

Mieleni avautui toiseen todellisuuteen. Koin kohtaavani henget, Pyhän Hengen ja Pyhän Mikaelin. Suojelusenkelini oli lähes käsinkosketeltavan läsnä. Hän “puhui” minulle, ilman sanoja, suoraan tietoisuuteen, merkityksinä.

Tunsin voiman, joka on aina ollut minussa ja aina on. Voimani myötä avautuivat myös toisen todellisuuden kykyni. Hyväksyin, siinä hetkessä, että olen näkijä ja parantaja.

Maailman­kuvani tippui pirstaleina lattialle. Paluuta vanhaan ei enää ollut.

Seuraavien päivien ja viikkojen kokemukset olivat naulaava tämä tiedon seinälle. Ei ollut helppo uskoa, että olen jotain muuta, kuin mitä olin luullut olevani. Ei ollut helppo uskoa, että maailman on yksinkertaisesti pakko vain olla oleellisesti erilainen, kuin mitä olin sen kuvitellut olevan.

Ensimmäiset kuusi viikkoa heräämiseni jälkeen olivat maagisia. Elämä oli pelkkää iloa ja yhteyttä. Voimani oli vahvaa. Tuntui siltä, että elämän voimani olisi päästetty vapaaksi, ilman jarrua.

Koin vahvasti olevani herännyt, enemmän hereillä, kuin koskaan aikai­semmin eläessäni. Valo ei voinut olla loistamatta. Systeemini ei osannut pitää erillä omaa oloani ja muiden oloa.

Tuo todella vahvasti toisessa todellisuudessa, imaginaalissa, eläminen jatkui vuoden 2021 loppuun saakka. Välillä heikompana ja välillä vahvempana se jatkuu edelleen.

Maailmankuvan murros

Kokemusmaailmani muuttui heräämisen myötä lopullisesti. En voinut enää kieltää minussa herännyttä Ilmaria enkä sitä, että minussa on parantajan ja näkijän kykyjä.

Lähes minkä tahansa yksittäisen tavanomaisesta poikkeavan kokemukseni olisin ehkä voinut vielä “selittää” tilaipäisellä mielenhäiriöllä. Mutta kun kokemukset jatkuivat kuukausia ja lopulta vuosia — jatkuen vieläkin — ja kun joissakin tapauksissa meitä on ollut monta jakamassa samaa, tavanomaisesta poikkeavaa kokemusta, minun oli yksinkertaisesti pakko luopua aiemmasta maailmankuvastani. Se ei vain enää riittänyt selittämään sitä kaikkea, mitä koin ja koen.

Muutos ei ollut helppo. Ei todellakaan. Jouduin rakentamaan uuden maailmankuvan noin kaksi ja puoli kertaa. Jokainen romahdus sattui kipeästi. Yht’äkkiä en enää tiennyt, kuka olin, mikä olin, missä olin tai miksi olin.

Kun maailmankuvani romahti kolmannen kerran, aloin jo tottua. Siitä vei vielä noin puoli vuotta, että opin elämään ei-tietämisen tilassa ilman ahdistusta.

Tämä maailma on vain ihmeellinen. Niin ihmeellinen, että sitä on vaikea sanoiksi saattaa.

Nykyinen korttitalo, ulkoa katsottuna

Minulla ei siis tällä hetkellä ole toimivaa, koherenttia maailmankuvaa. On vain korttitalo, ja sekin vieraalla kielellä.

Korttitaloni keskeinen idea on, että todellisuus ei ole yksi kiinteä aikalinja, niin kuin meille yleensä opetetaan. Minulle todellisuus on eräänlainen maisema, kokemuspolkujen kirjo, jossa lähekkäiset, vaihtoehtoiset tapahtumien kulut ovat ainakin teoriassa saavutettavissa. Ihmisen kokemus ei ehkä kuljekaan vain yhtä, ennalta määrättyä polkua pitkin. Siirtyminen rinnakkaisten polkujen välillä on mahdollista, joskin hienovaraista.

Tämä muuttaa joitakin hyvin tunnettuja käsitteitä paljon. Karma ei enää olekaan moraalinen kirjanpito, vaan pikemminkin suunta, johon on luontainen taipumus kulkea. Muisti ei ole arkisto menneestä, vaan jatkuvuuden rajapinta: tapa, jolla kokemus pysyy koherenttina myös silloin, kun polku muuttuu. Myötätunto hahmottuu navigoinnin periaatteeksi — suunnaksi, joka vetää liikettä kokemusmaisemassa.

Malli ei ole materialistinen, mutta ei myöskään irtaudu luonnontieteistä ja niiden tuloksista. Korttitaloni pyrkii yhteensopivuuteen monien ontologisen monismin muotojen kanssa, mm. Kastrupin analyyttisen idealismin, Kashmir-shaivismin ja muutamien buddhalaisuuden suuntausten. Nämä kaikki kuvaavat tavallaan samaa maisemaa eri kieliä käyttäen.

Yksi merkittävimmistä kokemuksistani on, että kosmisessa mielessä mitään ei tarvitse saavuttaa. Kaikki on jo. Olemme aina jo perillä. Yleensä emme vain havaitse tätä.

Tätä perilläoloa pyrin kultivoimaan, kaikessa tekemisessäni. Välillä systeemini edelleen lipsuu siitä ja olen hukassa. Mutta niin kai me kaikki olemme. Olemme ihmisiä.